Vanhojen rahojen arvo
Vanhojen kolikkojen arvo kiinnostaa sekä keräilijöitä kuin myös perikuntia, tai suvun jäämistöä perkaavia henkilöitä.
Tällä sivlla käyn läpi muutamia tapauksia joista ilmenee periaatteet, jolla keräilyrahan arvo muodostuu.
"Ikä on vain numero"
Moni vanha raha on keräilymielessä arvoton, vaikka se olisikin yli sata vuotta vanha. Jos jotain kolikkoa on säilynyt nykypäivään hyvin suuri määrä, ei kysyntä keräilymarkkinoilla välttämättä riitä nostamaan sen arvoa paria euroa korkeammalle.
Vastaavasti uusikin raha, jota ei yksinkertaisesti riitä kaikille jotka haluaisivat sen kokoelmiinsa, voi nousta jälkimarkkinoilla korkeaan arvoon.
Keräilyrahan arvo ei määräydy automaattisesti vain iän perusteella, vaan siihen vaikuttavat ennen kaikkea rahan harvinaisuus, kunto ja kysyntä.
Kunto on kaikki kaikessa
Keräilijät haluavat kokoelmiinsa hyväkuntoisia rahoja. Jos kyseessä on rahatyyppi, jota on säilynyt hyväkuntoisina hyvin pieni määrä, ovat ne siis harvinaisempia, kuin kuluneet yksilöt, ollen keräilymielessä paljon arvokkaampia.
Rahan kunto on ratkaiseva tekijä sen arvon muodostumisessa.
Kaikki kolikot kuluvat käytössä ja se näkyy hyvin nopeasti rahan pinnassa. Täysin käyttämättömän rahan pinta on koskematon ja kiiltävä. Jos pinnalla on havaittavissa leimakiiltoa, on raha säästynyt suuremmalta kulutukselta. Kierrossa kolikon pinta hankautuu pikkuhiljaa tasaiseksi, ja yksityiskohdat alkavat kadota.
Selkeä ja johdonmukainen kuntoluokitus auttaa arvioimaan kolikon keräilyarvoa.
Kuntoluokalla tarkoitetaan luokitteluasteikon perusteella annettua arvosanaa, joka kuvaa rahan kuntoa ja säilyneisyyttä. Se kertoo kuinka lähellä raha on alkuperäistä rahapajasta tullutta kuntoa.
Kuntoluokitus mittaa mm. rahan kulumista, yksityiskohtien terävyyttä, leimakiillon säilymistä, pinnan laatua ja yleisilmettä.
Naarmut, kolhut ja puhdistusjäljet vaikuttavat rahan kuntoon negatiivisesti.
Leimakiillolla tarkoitetaan metallirahan pintakiiltoa, joka syntyy lyöntiprosessin aikana metallin pintarakenteen muuttuessa. Rahanlyönnissä metalli puristuu voimakkaasti ja sen pinnalle syntyy hienojakoinen säteittäinen pintakuvio. Tämä pinta heijastaa valoa erityisellä tavalla eläväisen hohtavasti, kun kolikkoa pyörittelee kulmassa valonlähteestä.
Hopea- ja kultarahat
Hopea- ja kultarahojen arvoon sisältyy sekä metallin arvo, sekä mahdollisesti hintaa lisäävä numismaattinen arvo. Yleisillä jalometallirahoilla sii arvoa ainakin lähelle sen sisältämän metallin sulatusarvon verran, vaikka keräilijä ei kokoelmiinsa rahaa huolisikaan.
Jalometallirahojen myyminen sulatettavaksi yleistyy huomattavasti aikoina, jolloin kullan ja hopean arvo on korkealla. Tällöin metallin arvo kirii kiinni rahan keräilyarvon. Yleisimpien kultakolikkojen kohdalla arvo saattaa huutokaupassa jäädä jopa alle kullan arvon, mutta harvinaisimmat vuodet saattavat silti nostaa arvonsa moninkertaisiksi.
Arvometallirahojen myyminen kullanostopaikoissa ei kuitenkaan aina ole kannattavaa, sillä mahdollinen keräilyarvo jää pahimmassa tapauksessa saamatta, jos ostohinta määritellään puhtaasti painon perusteella ottamatta selvää kolikon keräilyarvosta.
Suomen Suuriruhtinaskunta 1864-1917
Suomen autonomian ajan metallirahoilla on keräilymarkkinoilla suuri kysyntä. Niiden hintoihin vaikuttavat suuresti rahojen säilyneisyys ja kunto.
Esimerkiksi suurikokoisia viiden- ja kymmenen pennin kuparirahoja lyötiin paljon, mutta niitä tavataan harvoin erinomaisessa kunnossa. Varsinkin vanhimmat vuosilyönnit, jotka ehtivät olla kauan käytössä, ovat kuluneina yleisiä, mutta hyväkuntoisina sangen harvinaisia.
"Rahan keräilyarvo perustuu pitkälti kysynnän ja tarjonnan lakiin"
Huippukuntoisilla ja harvinaisilla Venäjän vallan ajan markoilla vasarahinnat voivat huutokaupoissa nousta hyvinkin korkealle, kun useat keräilijät ja kauppiaat tavoittelevat samaa kohdetta, joka on kaupan vain harvoin.
Tietyt kolikot, joita on säilynyt enemmän, kuten useat 1900-luvun alussa lyödyt käyttörahat, ovat useammin säilyneet hyväkuntoisina, eivätkä siksi ole niin harvinaisia leimakiiltoisinakaan.
Perittyä rahakokoelmaa setviessä on tärkeää osata tunnistaa harvinaiset vuodet, sekä mitä kuntoluokkaa kolikko edustaa. Vanhan rahan arvioinnissa asiantunteva ja realistinen kuntoluokitus ovat olennaisia. Tarkka kuntoluokittelu on taito, joka kehittyy vain kokemuksella.
Autonomian ajanmetallirahojen lukuisat variantit on hyvä esimerkki mahdollisesti harvinaisuutta lisäävistä yksityiskohdista. Variantiksi tunnistettava pieni virhe rahan lyöntivaiheessa voi lisätä kolikon arvoa. Tämänlaisia variantteja voivat olla mm. eri kokoiset tai päälle lyödyt vuosiluvun numerot, tai eri muotoiset seppeleen nauhat.
1916 50 penniä Ratasvariantti lienee yksi kuuluisimmista varianteista muuten hyvin yleisessä kolikossa. Siinä tunnuspuolen vaakunakotkan vasemman kaulan tienoilla on havaittavissa hammasrataskuvio. Jossain välissä lyöntisarjaa tunnuspuolen meisti on vaurioitunut aiheuttaen lyötyihin rahoihin toistuvan ratasmaisen virheen.
Asiantunteva numismaatikko tunnistaa harvinaisuudet ja variantit, jotka jäävät helposti huomaamatta ilman perehtymistä ja luotettavaa kirjallisuutta.
Itsenäisyyden ajan kolikot (1917-2001)
Itsenäistymisen jälkeen markka-kolikoita, on lyöty niin suuria määriä, että useimmat niistä eivät keräilyarvoltaan ole kovin arvokkaita.
Silti joukossa on muutama harvinainen poikkeus. On olemassa harvinaisia vuosia, virhelyöntejä, variantteja, sekä osa kolikoista pitää sisällään hopeaa. Esimerkiksi vuoden 1951 Olympiaraha on huomattavasti arvokkaampi, kuin sen yleisempi versio vuodelta 1952
Hyvänä esimerkkinä voidaan pitää 1940-luvun alun rei’itettyjä viiden- ja kymmenen pennin kolikoita, josta hyväkuntoisinakaan ei paljon rahaa saa. Mutta jos keräilijä haluaa version, jossa kolikkoaihion reikää ei ole puhkaistu, saa siitä pulittaa huonokuntoisenakin kymmeniä euroja.
Vastaavasti yhden markan 1952 kolikko, jossa arvopuolen numero 1 on hieman alhaalla, on hyvin harvinainen variantti yleisestä kolikosta, jolle keräilymarkkinoilla löytyy helposti ostajia.
Mistä keräilijät maksavat?
Keräilymarkkinat ovat viimeaikoina kulkeneet selkeästi suuntaan, jossa keräilijöille kohteiden laatu on yhä merkityksellisempää. Aina vain harvemmat kokeneet keräilijät pyrkivät keräilyssään kilpailemaan kokoelmansa koolla. Moni valitseekin koota pienemmän kokoelman, mutta jossa jokainen kohde on sitäkin erityisempi.
Laadukkaimmat ja harvinaisimmat kohteet ovat paikoin nostaneet hintojaan, huonokuntoisen polkien paikallaan. Vahvimmat ostajat kilpailevat aina parhaista kappaleista.
Nostan esimerkiksi Suomen autonomian ajan kuparirahan, 10-penniä 1875. Se on vanhoista kymmenenpennisistä harvinaisin. Sen lyöntimäärä ei ole tiedossa, mutta se esiintyy numismaattisissa huutokaupoissa kaikista kymmenenpennisistä harvimmin.
Sen arvo on alemmissa kuntoluokissa muutamasta kympistä sataan euroon, siis jo valmiiksi huomattavasti enemmän mitä yleisemmillä vuosilyönneillä. Mutta kun tarkastellaan korkeampia kuntoluokkia, tulee hintaero vielä selkeästi isommaksi. Eräs MS64 RB 10-penniä 1875 huutokaupattiin 12000 eurolla.
Varsinkin antiikin rahojen markkinoilla, jossa parhaista kauniista ja suosituista rahatyypeistä on aina kilpailtu kovaa, maksetaan tätänykyä tuntuvia preemioita, jos rahalla on tunnettu provenienssi. Tämä tarkoittaa siis sitä, että rahan edellinen omistaja on tiedossa, tai sen alkuperä pystytään todistamaan. Jos raha on kuulunut aikoinaan tunnettuun kokoelmaan, tai se on listattu vuosikymmeniä sitten arvokkaan huutokaupan katalogissa, on se keräilijän silmissä lähes aina positiivista.
